KKK

Blogi

KKK

Mikä saa suomalaisen heteromiehen lähtemään hoitoalalle töihin? Tuleeko yllätyksenä jos totean, että syyt eivät löydy ainakaan itselläni muhkeasta tilipussista tai kateudensekaisesta arvostuksesta perussuomalaisen miehen silmissä? Syyt löytyvät KKK:sta.

Kokemus, kiitos ja kunnioitus.

Kokemus

Hoitoalalla on erilaisia työtehtäviä, joita tehdään erilaisten ja eri-ikäisten ihmisten parissa. Itselleni oli jo alalle kouluttautuessa selvää, että haluan työskennellä ikäihmisten kanssa. Kiinnostukseni menneisiin aikoihin on syntynyt kaiketi keskusteluissa edesmenneen mummoni kanssa. Tulen aina muistamaan mummoni tarinat ajasta, jolloin ennen kouluun lähtöä käytiin hakemassa lehmät metsästä lypsylle. Muistan, kuinka mummo kertoi pikkutyttönä itkeneensä lohduttomasti suksien valuessa takaisin alamäkeen Linninmäellä Puumalassa, jonka harjalla koulu sijaitsi. Sana ”mäki” on vähättelevä ilmaus tuolle vuorelle. Matkaa kouluun oli yli kahdeksan kilometriä ja se kuljettiin jalan paitsi talvella, jolloin hiihdettiin. Sähköt tulivat aikanaan. Kännykkää mummo ei oppinut koskaan käyttämään.

Kun keskustelee työn ohessa menneistä ajoista ikäihmisten kanssa, tulee oppineeksi monenlaista. Saa perspektiiviä omaan elämään. Sanonta ”ennen oli paremmin” ei ehkä sittenkään pidä paikkaansa. Tai jos pitää, se ei ainakaan johdu pulasta jota kansakuntamme on kokenut. Useimmat ikäihmisistä kertovat eläneensä onnellisen elämän, joskin työntäyteisen. Tarinat ja kokemus entisaikojen elämästä auttaa tällaista modernia miestä tuntemaan olonsa onnekkaaksi. Asiat ovat sittenkin hyvin ja jos pula vaivaa, se on runsaudenpula.

Kiitos

Jos ei kuolo korjaa ennenaikaisesti, meitä kaikkia odottaa elämän taipaleen viimeisillä metreillä tilanne, jossa emme enää selviä omin voimin. Lopulta emme kykene edes pitämään itseämme puhtaina itsenäisesti. Tulemme tarvitsemaan apua. Tämän avun antaminen on minun työni keskeinen tarkoitus. Kun ihmiselle on käynyt selväksi, ettei omin avuin pärjää, joutuu hän nielemään kunniansa ja hyväksymään tarjotun avun. On niitä, jotka eivät koskaan kykene hyväksymään omaa vanhenemiseen liittyvää kohtaloaan. Suurin osa pääsee kuitenkin tämän yli ja tuolloin tilalle tulee kiitollisuus.

Saan kiitosta työstäni joka päivä. Eräs mummo, jota työssäni usein näen, ennättää kiittämään minua ensimmäisen kerran jo ennen kuin ehdin sanomaan ”hyvää huomenta”. Eikä kyse ole hyvien tapojen mukaisesta tyhjänkolisevasta kiitoksesta, joka kuuluu sanoa. Se on aitoa kiitosta ja kiitollisuutta siitä, että ”nuori mies” on taas kerran tullut auttamaan. Ehkä liikuttavimman kiitoksen olen saanut vaikeasti muistisairaalta mummolta, joka ei ollut enää pitkiin aikoihin puhunut mitään. Teimme yhdessä ”iltatoimet”, jonka jälkeen peittelin hänet sänkyyn. Katsoin syvälle silmiin ja toivotin hyvää yötä. Sain vastineeksi yhden sanan, enkä unohda sitä koskaan. Tuo sana oli ”kiitos”.

Kunnioitus

Somekanavissa käytävässä keskustelussa leimaava piirre on usein toisen ihmisen kunnioituksen totaalinen puute. Myönnettäköön, että joskus itselläkin menee tunteisiin ja tuolloin on pidettävä sormet näppäimistöstä irti, ettei tulisi kirjoittaneeksi sanoja, joita joutuu myöhemmin katumaan.

Toista se on työssäni. Jos pitäisi kuvailla lyhyesti niitä kohtaamisia, joita työssä päivittäin koen, saattaisin sanoa ”keskinäinen kunnioitus”. Ja arvostus. Usein kuulee puhuttavan siitä, kuinka iäkkäämpien ihmisten kokemus pitäisi ottaa laajemmin käyttöön. Näinä aikoina ihannoidaan nuoruutta ja todellisuudessa harvoja tuntuu kiinnostavan kokemus ja tarinat, joita ikääntyneillä ihmisillä elämistään on karttunut. Jo yksin se, että ruuhkavuosiaan elävä perheenisä saa näkökulmia elämäänsä näiden tarinoiden avulla, on suunnattoman arvokasta. Kunnioitan asiakkaitani heidän kokemuksen vuoksi. Ja he kunnioittavat minua.

Entisaikoina ihmisten tittelit ja roolit yhteiskunnassa merkitsivät enemmän. Toisinaan ikäihmisten kunnioitus saa hilpeitäkin piirteitä. Olen jotakin kertoja kulkenut kuntamme sairaalarakennuksen käytävällä kuullen sivukorvalla, kun kaksi vanhusta kuiskailee toisilleen. ”Tuo on se kunnanvaltuutettu.” Jatkan matkaani hymyillen ja pohtien, mahtavatko nuo ymmärtää, että ihan vaan suomalainen heteromies se tässä tallustelee – iloineen ja suruineen.

Lopuksi kysyn sinulta hyvä lukijani: onko kuntasi tai kaupunkisi hallituksen jäsen koskaan pyyhkinyt pyllyäsi? Konnevedellä aika moni voi vastata: kyllä on. Se on elämää ja siinä on läsnä kokemus, kiitos ja kunnioitus!

Kommentoi blogia-->


Lisätty 22.01.2022